Kansan Päivälehti
kirjoitti 10.9.1958: "Kansankommuuni tulee kehittymään tulevan kommunistisen
yhteiskunnan perusyksiköksi. Kansankommuunien rakennustyön päämääränä on ennen
kaikkea sosialistisen rakennustyön nopeuttaminen ja näin kommunismiin siirtymisen
aktiivinen valmistelu." Moni on varmaankin kuullut sanan kansankommuuni, mutta
se on varmaankin monelle outokäsite. Eläköön maoismi-opintopiiri on pyrkinyt
tekemään suppean esitelmän siitä mitä kansankommuunit olivat sosialistisessa
Kiinassa. Kiinan uudelleenrakennuslehden vuonna 1972 julkaiseman artikkelin pohjalta.
Nykyisessä Kiinassa, joka on suuri kansanvankila, nämä todelliset kansankommuunit ovat
muisto suuresta menneisyydestä, mutta me uskomme että jonain päivänä kansankommuunit
ovat jälleen totta Kiinassa ja kaikkialla maailmassa myös meillä Suomessa.
Miten
kansankommuunit syntyivät?
Kansankommuuneja perustettiin
laajasti maaseudulle syksyllä 1958. Ne olivat Kiinassa tapahtuneen taloudellisen ja
poliittisen kehityksen tulos. Vapautumisen jälkeen (huom. vapautus tapahtui vuoden 1949
loppupuolella), vuonna 1950 Kiinan talonpojat toteuttivat maareformin puheenjohtaja Mao
Tsetungin ja Kiinan kommunistisen puolueen (KKP) johdolla. Sitten, vapaaehtoisuuden ja
kaikille koittavan hyödyn periaatteen mukaisesti he jatkoivat uuden maaseudun
rakentamista noudattaen puolueen linjaa maatalouden kehittämiseksi: Ensimmäisenä
askeleena kollektivisointi, toisena askeleena koneistaminen ja sähköistäminen.
Maareformin ja vuoden 1957 välisenä aikana maataloustuotannon organisaatio Kiinassa
kehittyi keskinäisen avun ryhmistä puolisosialistisiksi alkuasteen
kuluttajaosuuskunniksi ja täysin sosialistisiksi kehittyneiksi osuuskunniksi. Vuonna 1958
tapahtui muutos kansankommuuneiksi. Keskinäisen avun ryhmä merkitsi sosialismin
esiastetta. Se koostui muutamasta, joskus kymmenestä taloudesta. Tuotannonvälineet kuten
esim. vetoeläimet ja maataloustyövälineet olivat edelleen yksityisomistuksessa.
Jäsenet auttoivat toisiaan vaihtaen työtä työhön. Alkuasteen osuuskunta oli suurempi
kuin keskinäisen avun ryhmä. Jäsenet yhdistivät maansa ja tärkeimmät
tuotantovälineensä, joita käytettiin ja hoidettiin osuuskunnan toimesta. Omistajat
saivat tietyn korvauksen antamansa osuuden mukaan. Kollektiivisesta, yhdessä tehdystä
työstä saadut ansiot jaettiin noudattaen sosialistista periaatetta "jokaiselta
kykyjensä mukaan, jokaiselle työnsä mukaan". Kehittyneessä osuuskunnassa oli
yhteensä noin 200 taloutta, eli perhettä. Maa ja tuotannonvälineet olivat
yhteisomistuksessa, ja niitä hoidettiin osuuskunnan yhtenäisen johdon alaisuudessa.
Ansiot jaettiin noudattaen sosialistista periaatetta "jokaiselta kykyjensä mukaan,
jokaiselle työnsä mukaan". Osuuskunta oli suurempi ja kollektivisoinnin taso
korkeampi kuin aikaisemmin. Osallistumalla kollektiiviseen työhön talonpojat pääsivät
vähitellen eroon yksilöllisen maanviljelyn edistämästä yksityisomistuksen tunteesta
ja heissä kehittyi halu rakentaa kollektiivia. Kollektivisointi edisti tuotantoa
suuresti. Viljan, puuvillan ja muiden teollisuuskasvien sadot olivat vuonna 1957 suurimmat
Kiinan historiassa.
Vuonna 1957 KKP toteutti
sosialistista kasvatusliikettä, joka syvensi talonpoikien sosialistista tietoisuutta.
Vuonna 1958 sisäpoliittisen ja taloudellisen tilanteen pohjalta, puheenjohtaja Mao
Tsetung laati päälinjan, joka edellytti "ponnistamaan kaikin voimin,
tähtäämään korkealle ja saavuttamaan suurempia, nopeampia ja taloudellisempia
tuloksia sosialismin rakentamisessa". Tämä lisäsi talonpoikien innostusta
sosialismin rakentamiseen, mikä ilmeni maaseudun takapajuisuuden nopeaan muuttamiseen
tähdänneenä tarmon purkauksena. Vuosina 1957 ja 1958 suoritettiin viljelysmailla suuria
perusparannuksia, jotka keskittyivät vesien säännöstelylaitosten rakentamiseen.
Maataloutta palvelevan teollisuuden, kuljetus- ja liikennealojen, kaupan, kulttuurin,
opetustoimen, terveydenhoidon ja kansanmiliisin kehittämiseksi tehtiin paljon työtä.
Kehittynyt osuuskunta, joka oli organisoitu pääasiassa maanviljelyä ajatellen, kävi
vain yhä riittämättömämmäksi suurimittaiseen tuotantoon. Monilla seuduilla
pienemmät osuuskunnat yhdistyivät suuremmiksi tai muodostivat osuuskuntaliittoja. Koska
tällainen osuuskunta tai osuuskuntaliitto käsitti usein kokonaisen hallinnollisen alueen
kaikki taloudet -useita tuhansia ruokakuntia - sen johtoryhmä liitettiin aluehallitukseen
niin että tuloksena oli sekä poliittinen että taloudellinen organisaatioyksikkö.
Tämä oli kansankommuunin prototyyppi. Puheenjohtaja Mao Tsetung teki yhteenvedon tästä
kansanjoukkojen uudesta aikaansaannoksesta ja kokemuksista. Kansankommuunit todettiin
välttämättömiksi ja KKP:n keskuskomitea laati päätöslauselman, jossa hahmoteltiin
toimenpiteet ja menetelmät kommuunien muodostamiseksi.
Mitkä olivat
kansankommuunille luonteenomaiset piirteet? Miten ne erosivat maataloustuottajien
osuuskunnasta?
Eläköön maoismi
-opintopiirin huomautus: Vuonna 1972 Kiinassa oli n. 75.000 kansankommuunia, ja niissä
jokaisessa oli keskimäärin 1500-2000 taloutta. Kansankommuunien koko vaihteli kuitenkin
suuresti paikallisten olosuhteiden mukaan. Yksi tuotantoryhmä käsitti noin 50
lähekkäin asuvaa taloutta.
1.) Maataloustuottajien
osuuskunta harjoitti pääasiassa maanviljelyä, kun taas kansankommuuni organisoi sekä
talouden että suorittaa paikallishallinnon tehtävät. Kansankommuunit olivat Kiinan
sosialistisen yhteiskunnan ja proletariaatin diktatuurin perusyksikkö maaseudulla.
Kommuunin jäsenten edustajainkokous toimii hallinnollisen alueen kansankongressina.
Kommuuni ei harjoita vain maataloutta, vaan myös teollisuutta ja kauppaa. Se johti
opetusta, terveydenhoitoa ja kansanmiliisiä. Sen puoluetta palvelevat kaaderit johtivat
ja organisoivat sekä poliittis-ideologista työtä että tuotantoa. Lyhyesti sanoen,
kansankommuunit olivat aivan uudenlaisia yhteiskunnallisia organisaatioita, jotka
sulattivat yhteen poliittisen, talouden, sotilasasiat ja kulttuurin, sekä hävittivät
rajaa maaseudun ja kaupungin välillä. Kansankommuunien eräs erikoisuus oli siinä,
että ne saivat ihmiset muuttamaan pois suurkaupungeista. Suuren proletaarisen
kulttuurivallankumouksen alkamisen jälkeen vuonna 1966, kymmenet miljoonat ihmiset
muuttivat kaupungeista maaseudulle kansankommuuneihin. Eri kommuunit käynnistivät oman
alueellisen pienteollisuuden jolla turvattiin maanviljely, samalla tietenkin turvattiin
eräät suuret teollisuuslaitokset ja teollisuusalueet, mutta ne eivät saaneet tulla
liian hallitseviksi kuten kapitalistisissa maissa.
2.) Kansankommuuni
oli sen kaikkien jäsenten omistama suuri kollektiivi. Koska sillä oli enemmän maata,
työvoimaa ja varoja kuin osuuskunnalla, se pystyi tekemään parempaa työtä
laajamittaisessa maan perusparannustyössä, tieteellisen maanviljelyn kokeilussa sekä
taistelussa luonnononnettomuuksia vastaan. Sen suuri taloudellinen voima mahdollisti
nopean edistymisen vesien säännöstelyssä, koneistuksessa, sähköistäisessä sekä
kemiallisten lannoitteiden ja kasvinsuojeluaineiden käytössä (Nämä pyrittiin
korvaamaan mahdollisimman pitkälle, luonnollisilla lannoitteilla ja kasvinsuojeluaineilla
- Opintopiirin huomautus). Ennen kaikkea se vahvisti maaseudun kollektiivisuutta, nopeutti
sosialismin rakentamista ja kohotti talonpoikien elintasoa.
3.) Kansankommuuni toteutti paremmin politiikkaa, joka kehitti maanviljelyn, metsätalouden,
karjanhoidon, kalastuksen ja sivuelinkeinojen taloutta sekä perusti teollisuutta,
korjaamoja ja kuljetuslaitoksia maatalouden tarpeisiin.
4.) Maataloustuottajain
osuuskunnalla oli kaksi organisaatiotasoa, osuuskunta ja sen alaiset tuotantoryhmät.
Omistus oli vain osuuskuntatasolla. Kansankommuunilla oli kolme organisaatiotasoa :
kommuuni, sen alaisuudessa joukko tuotantoprikaateja sekä tuotantoprikaatien alaisuudessa
tuotantoryhmiä. Jokaisella näistä kolmesta tasosta (kommuuni, tuotantoprikaati ja
tuotantoryhmä) oli kollektiivinen omistus, tuotantoryhmän muodostaessa kirjanpidollisen
perusyksikön. Tuotantoryhmän omistama maa, vetoeläimet ja pienet maatalouskoneet olivat
sen hoidossa, ja se organisoi jäsentensä työvoiman käytön. Se käsitteli tulojaan ja
tulonjakoaan itsenäisesti, kantaen itse tappionsa ja piti suurimman osan tuotosta
itsellään. Tuotantoprikaatin johtamat taloudelliset hankkeet olivat sellaisia joita
tuotantoryhmät eivät itse pystyneet hoitamaan tai joita prikaatit pystyivät hoitamaan
paremmin. Näiden joukossa pieniä kastelualtaita ja muita vesiensäätelylaitoksia, jotka
hyödyttivät prikaatin alaisia ryhmiä, ja maatalouden sekä sivuelinkeinojen tuotteiden
jalostuslaitoksia, hedelmätarhoja, kouluja ja terveysasemia. Jotkut prikaatit omistivat
traktoreita ja muita maatalouskoneita.
Kommuunin johtamat
taloudelliset hankkeet olivat sellaisia joita tuotantoprikaatit eivät itse pystyneet
hoitamaan tai joita kommuuni pystyi hoitamaan paremmin. Näitä koko kommuunia palvelevia
laitoksia olivat mm. traktoriasemat, vesivoimalaitokset, kastelu - ja kuivatuslaitokset,
maatalouskonetehtaat ja -korjaamot, metsätilat, siitostilat, koetilat, keskikoulut ja
sairaalat. Vuonna 1972 muodostivat tuotantoryhmien hoidossa olevien hankkeiden varat
suurimman osuuden kommuunin ja sen ryhmien ja prikaatien kokonaisvaroista. Vaikka
kommuunien ja prikaatien hoidossa olevia yrityksiä oli suhteellisesti vähemmän, ne
olivat hyvin tärkeitä maaseudun sosialistisen kollektiivitalouden lujittamisessa ja
kehittämisessä. Valaisevana esimerkkinä voidaan esittää Vangthengin kansankommuunin,
lokakuun tuotantoprikaatia, Hsishuin piirikunnassa Hupehin maakunnassa. Lokakuun
tuotantoprikaati omisti 20. kpl traktoreita, 34 sähkömoottoria ja 60 maatalouskonetta,
joilla jalostettiin maatalouden ja sivuelinkeinojen tuotteita. Tällä laitteistolla
voitiin suorittaa kaikki prikaatin alaisten tuotantoryhmien kastelu-, kuivatus-, viljely-
ja kuljetustyö sekä viljan, puuvillan ja rehun jalostus täysin koneellisesti. Vuonna
1970 lokakuun tuotantoprikaati korjasi satona keskimäärin 12,75 tonnia viljaa
hehtaarilta. Prikaatilla oli vuonna 1970 lähes 485-tonnin viljavarastot. Ilman Teng
Hsiao-pingin koplan vallankaappausta ja kommuuni järjestelmän vääristämistä olisi
ajan mittaan proletariaatin diktatuuri lujittunut, kommuuninjäsenten sosialistinen
tietoisuus olisi kasvanut ja kollektiivitalous olisi vahvistunut. Köyhät tuotantoryhmät
olisivat päässeet varakkaampien ryhmien tasolle ja maanviljely olisi tullut entistäkin
koneellisemmaksi, tasaisesti koko Kiinassa. Näillä edellytyksillä tuotantoprikaatista
ja lopulta kommuunista olisi tullut kirjanpidollinen perusyksikkö. Kollektiivisen
omistusjärjestelmän tilalle tulisi lopulta (proletariaatin diktatuurin eli valtion
edustamana) koko kansan käsissä oleva omistus.
Miten tulot
jaettiin kansankommuuneissa?
Tulonjakoa kansankommuunissa
suoritettiin noudattaen puheenjohtaja Mao Tsetungin esittämää politiikkaa, joka
kiinnitti huomiota kolmeen asiaan, valtion, kollektiivin ja yksilön etuihin. Pääjako
tapahtui tuotantoryhmässä, silloisessa kirjanpidollisessa perusyksikössä. Sen jälkeen
kun tuotanto- ja hoitokustannukset oli vähennetty ryhmän vuosituloista, pieni osa
maksettiin valtiolle verona, pieni summa varattiin yhteiseen pääomarahastoon ja suurin
osa jaettiin jäsenten kesken. Valtionvero ja ryhmän yhteiseen pääomarahastoon menevä
summa pidettiin kohtuullisena niin että lisääntynyt tuotanto antoi jäsenille
lisääntyneet tulot.
Valtion politiikka
maaseudulla oli se, että huolimatta lisääntyneestä tuotannosta veroja ei nostettu.
Maatalousvero tuotantoryhmien osalta pysyi samana, vaikka sadot kasvoivat. Vuonna 1972
veroprosentti oli 5-7 prosenttia, hieman paikallisesti vaihdellen. Sitä mukaan kun
tuotanto suureni, maatalousvero tosiasiallisesti pieneni. Kiinan sosialistisen
suunnittelun puitteissa maataloustuotantoa harjoitettiin suunnitelmallisesti
kansantalouden tarpeiden mukaan. Silloin kun maataloustuotannossa oli valtion tavoitteet
ylittävää ylijäämää, valtio osti ylijäämän samalla tai jopa korkeammalla
hinnalla. Niinpä runsaan sadon aikoina ryhmien ei tarvinnut olla huolissaan markkinoiden
löytämisestä ylijäämälleen tai siitä, että jouduttaisiin myymääntappiolla. Sen
sijaan tuotantoryhmä lisäsi tulojaan ja yhteistä pääomarahastoaan sekä paransi
jäsentensä elintasoa. Tämä valtion harjoittama politiikka piti hinnat vakaina ja
helpotti jatkuvan tarjonnan pohjana olevien valtakunnallisten varastojen lisäämistä.
Tuotantoryhmän kartuttama rahasto käsitti vararahaston jasosiaalirahaston. Vararahastoa
käytettiin pienten ja keskisuurten maatalouskoneiden ostoon, perusrakennustyöhön ja
uusiutuvaan tuotantoon. Sosiaalirahastosta maksettiin kulttuuri- ja opetusmenot sekä
avustusta jäsenille, jotka olivat sairaita, eläkkeellä tai työkyvyttömiä (mm.
vaikeasti kehitysvammaiset).
Sosiaalirahasto avusti esim.
maaseudun osuuskunnallista lääkintäjärjestelmää, jonka puitteissa jäsenet maksoivat
yhden juanin vuodessa täydellisestä terveydenhuollosta (1 juan = n. 0,3 euroa -
Huomautus Opintopiirin). Sosiaalirahastosta maksettiin myös avustuksia rahavaikeuksissa
oleville jäsenille, erityisesti vallankumouksellisten marttyyrien perheille, armeijan
palveluksessa olevien tuen varassa oleville, perheettömille vanhuksille, orvoille, sekä
työkyvyttömille tai sairaille jäsenille. Tulonjako pohjautui sosialistiseen
periaatteeseen "jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle työnsä mukaan" eli
enemmän tuloja niille, jotka tekevät enemmän työtä. Vuoden lopussa jäsenet saivat
rahamäärän, joka perustui heidän ansaitsemiensa työpisteiden lukumäärään.
Jäsenten käymien keskustelujen jälkeen työpisteet määrättiin pitäen perusteina
työn määrää ja tyyppiä, työn laatua sekä jäsenten asennetta kollektiiviseen
työhön. Sosialistisen tietoisuuden kasvaessa, kansanjoukoissa, tarkoituksena olisi
luopua täysin aineellisista (lue rahallisista) kiihokkeista, koska ne luovat pohjan
kapitalistiseen ajatteluun kaadereissa ja myös proletaareissa.
Kansankommuunien kaikilla
tasoilla toimivien kaaderien tuli osallistua aktiivisesti kollektiiviseen työhön. Syy
tähän oli siinä, että kollektiivinen työ ehkäisee kaadereiden vieraantumista
tuotannosta ja todellisuudesta, varmistaa sen, että he säilyttävät jatkuvat ja
läheiset siteet kansanjoukkoihin ja välttävät tulemasta subjektiivisiksi ja
byrokraattisiksi työssään. Tämä oli perustoimenpide kapitalismin palauttamisen
ehkäisemiseksi ja proletariaatin diktatuurin lujittamiseksi. Kommuunin tasolla toimivien
kaadereiden oli osallistuttava tuotantoon vähintään 60 päivänä vuodessa. Prikaatien
ja ryhmien tekivät työtä ja ansaitsivat työpisteitä samalla tavalla kuin tavalliset
kommuunin jäsenet. Ajasta, jonka kaaderit joutuivat käyttämään yleisten tehtävien
hoitoon, hänelle annettiin työpisteitä tai avustus, jonka suuruuden hänen johtamansa
prikaatin tai ryhmän jäsenet määräsivät keskustelujen kautta.
Demokraattinen elämä
kansankommuunissa Kansankommuunia hoidettiin demokraattisen sentralismin periaatteen
mukaisesti. Demokraattinen sentralismi on marxilais-leniniläisten (tänä päivänä
marxilais-leniniläis-maolaisten - huomautus Opintopiirin) puolueiden järjestömuoto,
jossa demokratia tarkoittaa keskustelunvapautta ja sentralismi yhteisiin päätöksiin
alistumista. Demokraattisen sentralismin tarkoituksena on luoda joustava organisaatio,
jossa ideat ja keskustelu liikkuvat, mutta organisaatio pysyy siitä huolimatta
yhtenäisenä. Demokratiaa hyödynnetään kun kaikki johtoelimet valitaan alhaalta
ylöspäin ja heidät on myös mahdollista erottaa. Ylempien ja alempien kerrosten
välillä päätöksistä keskustellaan aina ennen kuin ne toimeenpannaan.
Tuotantoryhmän, tuotantoprikaatin ja kansankommuunin edustajainkokoukset olivat
kansanvallan eliminä näillä tasoilla. Kuten edellä mainittiin, jäsenet valitsivat
edustajansa vapaiden keskusteluiden jälkeen. Jokaisella jäsenellä oli oikeus
äänestää ja tulla valituksi. Edustajakokousten välisenä aikana työn suoritti
pysyvä elin. Tuotantoryhmässä sitä nimitettiin johtoryhmäksi ja prikaatissa sekä
kommuunissa vallankumouskomiteaksi. Jäsenet valitsivat myös nämä pysyvät johtoelimet.
Kansalla oli halutessaan mahdollisuus myös erottaa henkilöitä, johtoryhmästä ja
vallankumouskomiteasta. Erotettu jäsen korvattiin uusilla vaaleilla valitulla
jäsenellä.
Ennen tuotantovuoden
alkamista nämä johtoryhmät kullakin tasolla laativat tuotantosuunnitelman pitäen
lähtökohtanaan valtion asettamia tavoitteita, kunkin yksikön tosiasiallisia olosuhteita
ja jäsententarpeita. Luonnokset annettiin jäsenille perinpohjaisesti käsiteltäviksi,
jonka jälkeen ne tarkistettiin ehdotusten mukaan ja viimeisteltiin. Menoja ja tulonjakoa
koskevat luvut julkistettiin jokainen vuosi. Kaikilla kommuuninjäsenillä oli oikeus
osallistua keskusteluihin, hyväksyä suunnitelmia ym. asioita sekä arvostella ja valvoa
tapaa, jolla suunnitelmia toteutettiin. Nämä oikeudet oli suojattu lailla Kiinan
kansantasavallassa.
Näiden poliittisten ja
taloudellisten piirissä olevien oikeuksien lisäksi jokaisella kommuunin jäsenellä oli
oikeus työhön, lepoon ja koulutukseen sekä osuuteen sosiaalisesta hyvinvoinnista.
Miehet ja naiset saivat saman palkan samasta työstä. Työtä jaettaessa naisten fyysiset
ongelmat huomioitiin.
Työhön ja lepoon
käytettävä aika järjestettiin paikallisten viljelytapojen mukaan ja ne vaihtelivat
vuodenaikojen mukaan. Sopiva määrä lepoa oli taattu jokaiselle kommuuninjäsenelle.
Kommuuninjäsenet kohdistivat ensisijaisen huomionsa kollektiivin tavoitteiden
täyttämiseen. Vapaa-aikanaan he saivat työskennellä tuotantoryhmien heille jakamilla
yksityisillä maapalstoilla. Jäsenet saivat tehdä mitä halusivat tästä työstä
saaduilla tuotteilla. Pääasiassa näiden palstojen tuotteilla lisättiin perheiden
käytettävissä olevien elintarvikkeiden määrää mm. leipää ja lihaa. Suuren
proletaarisen kulttuurivallankumouksen aikana heräsi myös keskustelua siitä, että
pitäisikö nämä pienet yksityiset maapalstat poistaa. Esimerkiksi
edelläkävijäprikaati Tatshaissa nämä palstat poistettiin, mutta koska sosialistinen
tietoisuus kasvaa epätasaisesti kansanjoukkojen keskuudessa, säilyi näitä
yksityispalstoja Teng Hsiao-pingin vuoden 1976 vallankaappaukseen asti. Ongelmana näissä
pienissäkin yksityispalstoissa on tosiasia jonka jo Lenin totesi: "Pientuotanto
synnyttää kapitalismia ja porvaristoa jatkuvasti, joka päivä, joka tunti, spontaanisti
ja joukkomitassa". Mutta yksityispalstoja ei voi poistaa pakolla, vaan kaadereiden on
tehtävä sitkeää työtä talonpoikien keskuudessa ja saada nämä vakuuttumaan
yksityispalstojen poistamisen välttämättömyydestä.
Eräs jokaisen henkilön
kannalta tärkein oikeus oli tilaisuus saada opiskella marxismi-leninismi, Mao Tsetungin
ajattelua (tänä päivänä marxismi -leninismi -maoismia - huomautus Opintopiirin),
sekä saada opetusta sosialismissa. Joka viikko varattiin tietty aika poliittisiin
opintoihin. Opinnoissa tutkittiin pääasiassa Marxin, Engelsin, Leninin, Stalinin ja
puheenjohtaja Mao Tsetungin teoksia ja pohdittiin kuinka kuolemattomia kirjoituksia tulisi
soveltaa luovasti käytäntöön. Puoluejärjestöjen eritasoilla tuli vastata paitsi
puolueen periaatteiden ja toimintasuunnitelman toteutumisesta, myös kaadereiden ja
kansanjoukkojen johtamisesta ja organisoimisesta politiikan opiskelussa. Aina tarvittaessa
kaadereiden oli annettava apuaan, niin että jäsenet kykenisivät syventämään
marxismi-leninismi, Mao Tsetungin ajattelun tuntemustaan, kohottamaan sosialistista
tietoisuuttaan ja kehittämään kansaa palvelevaa proletaarista ajattelutapaa. Juuri sen
ansiosta, että marxismi-leninismi, Mao Tsetungin ajattelu saatiin muutettua aineelliseksi
voimaksi, Kiinan miljoonat kommuuninjäsenet pystyivät omiin voimiin luottaen
taistelemaan luonnononnettomuuksia vastaan, voittamaan vaikeuksia ja korjaamaan runsaita
satoja monina perättäisinä vuosina. Tällainen on opintopiirimme suppea esitelmä
kansankommuuneista. Vuonna 1976 puheenjohtaja Mao Tsetung nukkui pois ja Teng Hsiao-pingin
luopiokopla kaappasi vallan. Luopiot purkivat asteittain kansankommuunit ja lakaisivat
kaikki sosialistisen Kiinan kansantasavallan suuret saavutukset nurkkaan ja johtivat
kansanjoukot harhaan.
Toukokuu 2010
ELÄKÖÖN MAOISMI-OPINTOPIIRI